| |
[
Home ] [ News ] [ Intro
] [ Articles ] [ Contacts
] [ Links ] [ Runa-Raven
Press ]
Rune
Gild: Articles
Edred
Thorsson :
Goottilaisen Pimeyden Jumalan salaisuus
Alkuperäisestä ”The Secret of the
Gothick God of Darkness”-artikkelista kääntänyt
E. Kataja
On olemassa Salainen
Jumala, Kätketty Jumala, joka asuu spiraalinmuotoisessa tornilinnoituksessa.
Hän on ohjannut ja katsellut kehittymistämme muinaisista ajoista
asti. Hän on pysynyt kätkeytyneenä, mutta silti hyvin läheisenä
meille odottaen tulevaa heräämisen aikaa. Tuo aika on lähellä.
Me olemme jo kuulleet kaukaiset ukkosen äänet, jotka kertovat
tulevasta myrskystä.
Pimeän Goottilaisen Jumalan perintö voi johtaa sellaiselle kehityksen
tasolle, jolla saavutetaan pysyvä (kuolematon) tietoisuus, joka on
täysin vapaa toimimaan maailmankaikkeudessa tahtonsa mukaan. Tämä
tietoisuus tulee osalliseksi kaikenlaisista salaisuuksista liittyen elämään,
kuolemaan ja elämään kuolemassa. Tämän tietoisuuden
tilan saavuttamisen hinta sisältyy tekoihin joilla se voidaan saavuttaa
-- sillä hän, joka on tähän tehtävään
valittu, ei voi koskaan pysähtyä; hän ei voi lakata Etsimästä.
Koska tapa, jolla Goottilaisen Pimeyden Jumalan tieto kulkeutuu sukupolvelta
toiselle poikkeaa niinkutsuttujen valtauskontojen, ”pyhän kirjan
uskontojen” eli juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin, menetelmistä,
tämä tieto ja sen siirtymisen metodit ovat olleet kiellettyjä
kaikkien niiden vuosisatojen ajan, jolloin kristinusko on hallinnut Eurooppaa.
Kirjat voidaan polttaa ja uskonnolliset johtajat surmata -- mutta veren
perintö säilyy.
Goottilainen
jumala
Viimeisten kymmenen
tai viidentoista vuoden aikana on meidän länsimainen, eurooppalainen
kulttuurimme (mukaanlukien tämän kulttuurin ”siirtokunnat”
pohjois-Amerikassa ja Australiassa) todistanut esteettisen ”goottilaisen
kulttuurin” elpymistä. Tämä goottilaisuuden hengen
elpyminen, tai uudelleenilmentyminen, seuraa monessa suhteessa kaikkien
aiempien ilmentymistensä pääpiirteitä.
Sana ”goottilaisuus” on keskeinen jotta ymmärrettäisiin
estetiikan taustalla vaikuttavan hengen luonnetta.
Historiallisesti ”goottilaisuus” juontaa juurensa muinaisesta
germaanisesta kansasta -- gooteista. Gootit tulivat pohjoisesta (tämän
päivän Ruotsin Götanmaalta) ja levittäytyivät
eteläiseen Eurooppaan alkaen n. 150 vuotta ennen ajanlaskun alkua.
Jossakin vaiheessa gootit jakaantuivat kahteen pääryhmään:
visigootteihin
ja ostrogootteihin. Etelässä he perustivat valtakuntiaan sinne,
missä nykyisin sijaitsevat Italia (jossa heillä oli pääpaikkana
Ravenna) ja etelä-Ranska (jossa heillä oli pääpaikkana
nykyinen Toulouse). Tämä jälkimmäinen valtakunta muutti
lopulta tämän päivän Espanjaan frankkien painostuksen
takia.
Kansainvaelluksen pyörteissä gootit myös antoivat lopullisen
kuoliniskun Rooman valtakunnalle. Se mitä tapahtui Rooman kadonneille
aarteille (”kadonnut arkki” mukaanlukien) voidaan selvittää
visigoottien historiaa tutkimalla; mutta se tarina täytyy kertoa
toiste. Lopulta gootit voitettiin roomalais-katolisen kirkon ja frankkien
kuninkaan muodostaman sotilaallisen koalition toimesta. Frankkien kuningas
oli ensimmäinen germaaninen kuningas, joka kääntyi roomalais-katolisuuteen.
Kaikki muut ennen häntä, monet gootit mukaanlukien, olivat ”kääntyneet”
omalaatuisiin esoteerisiin ”goottilaisen kristinuskon” muotoihin.
Lopullinen tappio goottien hallinnolle tapahtui v. 711 muslimien vallatessa
Espanjan. Mutta tästäkin huolimatta goottien salaiset traditiot
elivät edelleen.
Gootit saivat mainetta oman aikansa ”herra-rotuna”. Muinaisessa
Skandinaviassa termiä gotar käytettiin kunniatittelinä
sankareille. Jopa tänäkin päivänä Espanjan aatelistoon
viitataan termillä gotos (”gootit”). Ajan kuluessa
osa salaisesta goottilaisesta traditiosta sulautui Euroopan eri kansojen
vakiintuneisiin traditioihin.
Neljä tai viisi vuosisataa heidän virallisesta ”katoamisestaan”
pohjois-Euroopassa syntyi goottien hengen muistoksi estetiikka, jota myöhemmän
ajan taidehistorioitsijat alkoivat kutsumaan ”goottilaiseksi”.
Tämä pimeä ja salaperäinen, yli-inhimillisten ominaisuuksien
goottilainen menneisyys väijyi kuin salaisena vaihtoehtona kirkkaalle
ja rationaaliselle klassiselle menneisyydelle, jota sekä keskiajan
kristilliset teologit että Renesanssin ajan humanistit käyttivät
mallinaan.
Juuri tuossa kulturaalisessa viitekehyksessä romantiikan liike ryhtyi
kasvamaan 1700-luvulla. Klassiset mallit olivat hävinneet avant-gardelle,
joka katsoi kaukaisempaan menneisyyteen; aivan kuin se olisi ollut tapa
katsoa samalla syvempään, salaperäisempään, ja
samaan aikaan todellisempaan ihmisen minuuden osaan. Kun ranskalaiset
kurottivat katseensa keskiaikaisten kristillisten juuriensa tuolle puolen,
he löysivät roomalaiset, josta sana ”romanttinen”
juontuukin. Pohjois-Euroopassa termi ”romanttinen” ei kuitenkaan
tuntunut oikealta niistä seikkailunhaluisista sieluista, jotka eivät
nähneet, että sanan yhteys ”syvään menneisyyteen”
tarkoitti yhtä lailla yhteyttä ”syvään minuuteen”.
Pohjois-Euroopassa muistettiin yhä, ettei menneisyytemme ollut roomalainen,
vaan goottilainen (goottilaisuus yhdistettiin myös termeihin ”teutoninen”
ja ”germaaninen”.).
Goottilainen maailma oli kaukaisen ja voimakkaan menneisyyden maailma;
se oli kätkeytynyt usvaan ja pimeyden harsoon. Se oli pimeä,
unien ja painajaisten öinen maailma. Goottilaisuuden kuvajaiset --
joita manasivat esiin sellaiset runoilijat kuin Burger, Novalis, Byron
ja Hugo; sekä sellaiset maalarit kuin Fuseli, Arbo ja Dore -- toimivat
oviaukkoina avaten maailman goottilaisuuden virtauksille. Kuolleet elivät
jälleen, liikkuen elävien keskuudessa -- ja synnyttäen
yhdessä elävien kanssa pimeyden lapsia.
Tämä prosessi on jatkunut noista menneistä öistä
levittäytyen alati laajenevissa kehissä kattamaan yhä uusia
elämän alueita. Niinkutsutun populaarikulttuurin alueella voidaan
nähdä yhteyksiä Ann Radcliffen The Mysteries of Udolphosta
M.G. Lewisin The Monkiin, C.R. Maturin Melmoth the Wandererista
Edgard Allan Poen tarinoihin ja runoihin; R.W. Chambersin The King
in Yellow’sta Bram Stokerin Draculaan sekä edelleen
Hans Heinz Ewersiin, H.P. Lovecraftiin ja Anne Riceen. He kaikki ovat
omalla tavallaan, tahtoen tai tahtomattaan, auttaneet Goottilaista Pimeyden
Jumalaa laskeutumaan populaarikulttuurin piiriin.
Bram Stokerin Dracula oli monella tapaa ”varoitus” goottilaisen
menneisyyden ”pahan vaikutuksen” ilmaantumista vastaan: Die
Toten reiten schnell! Stokerin pahuutta huokuva ylimys julistaa sukulaisuuttaan
pohjoisen hurjiin berserker-sotureihin, jotka taistelivat ”Thorin
ja Wodenin antaman hengen” voimin. Dracula jopa viittaa goottilaiseen
traditioon sanomalla, että hunnit olivat goottilaisten noitien jälkeläisiä.
Goottilaisuuden vaikutukselle oli altis myös amerikkalainen kirjailija
H.P. Lovecraft, joka vielä nuoruutensa innoittamana tunsi vahvasti
goottilaisen perinnön omakseen. Kirjeessään lokakuulta
1929 hän kirjoittaa: ”Minä olen pohjimmiltani teutoni
ja barbaari; äkäinen pohjanperäläinen Saksan tai Skandinavian
kosteista metsistä...minä olen Odinin poika sekä Hengistin
ja Horsan veli...”
Muinaisten goottien kaikkien tärkein jumala oli heidän kaukaisin
esi-isänsä, josta goottilainen historia käyttää
nimeä Gaut. Vanha skandinaavinen kirjallisuus paljastaa
tämän jumalan tunnetumman identiteetin. Sieltä me löydämme
tämän nimen Odin-jumalan (jonka anglosaksit tunsivat nimellä
Woden) lukuisten eri nimien luettelosta. Odinia kutsutaan ‘Kaikkien
Isäksi’ (Alfadhir) ja Gaut on goottilaisten kuningaiden sukupuun
alkupäässä samoin kuin Woden on englantilaisten normanneja
edeltävien kuninkaiden sukupuussa.
Tämä jumala -- tai todellinen esi-inhimillinen esi-isä
-- on viisas ja salaperäinen kommunikoija. Hän on mestari kommunikoimaan
kaikilla mahdollisilla merkeillä ja symboleilla. Muinaisina aikoina
sellaisten symbolien järjestelmää kutsuttiin ”riimuiksi”.
Oppiakseen tuntemaan riimujen salaisuudet, tämä jumala riippui
maailmanpuusta yhdeksän yön ajan, saavuttaen näin kuoleman
ulottuvuuden. Ja tuossa keihäänkärjen päässä,
joka on yhtymäkohta elämän ja kuoleman välillä,
hän oppi riimujen viisaudet -- maailmankaikkeuden mysteerit.
Riimut muodostavat semioottisten elementtien järjestelmän, jotka
eivät ole tehokkaita ainoastaan abstraktissa tai teoreettisessa mielessä,
vaan ne ovat myös yhteydessä fyysiseen universumiin sekä
syntymään ja jälleensyntymään.
Odin ei ole koskaan ollut ”suosittu” jumala -- ei edes entisinä
aikoina, jolloin hän oli germaanisten kansojen ylijumala. Hän
kätki itsensä useimmilta, ja monet kiittivät onneaan tämän
johdosta. Niin ennen kuin myös tänään, Odin asuu pimeyden
syövereissä ja matkaa halki multiversumin kaikkein kielletyimpien
ulottuvuuksien halki, etsien ikuisesti uutta tietoa.
Kuten oli asian laita muinaisten goottien aikana, Odinin kaikkein oleellisin
rooli on ‘Kaikkien Isänä’, pohjoisen verenperinnön
kantaisänä. Veren tärkeys symbolina on oleellinen. Odinin
mysteeri ja salaisuus ei ole se, että ”tieto” hänestä
kulkisi salaseurojen kautta (vaikka tätäkin tosin tapahtuu)
tai vanhojen kirjojen ja kirjoitusten uudelleenlöytymisen kautta
(vaikka myös tätä tapahtuu). Ennemminkin tuo mysteeri on
siinä, että tietämys Odinista on koodattu DNA:han, hänestä
polveutuvien ihmisten geneettiseen perimään. Tämä
on itsessään kauhea salaisuus kantaa -- se on salaisuus, jonka
ymmärrettyään enemmän kuin yksi ihminen on ajatunut
hulluuden partaalle.
Riimujen mysteerinen tieto on varastoituneena vereen, jossa se lepää
kätkettynä ja uinuvana, odottaen ulkopuolelta sopivaa ärsykettä,
joka aiheuttaisi sen aktivoinnin. Tämän johdosta tuo tietämys
saattaa näyttää hävinneeltä, mutta yhä uudelleen
se ilmaantuu esiin. Tiedemiehet ovat löytäneet tämän
numenaalisen prosessin ilmenemiseen johtavan kaavan DNA-molekyylin kaksoiskierteen
muodossa.
Salaisuus
Goottilainen pakkomielle
on pakkomielle Pimeyden Mysteeristä. Ei ole mikään sattuma
(tai mikäli on, niin kyseessä on tarkoituksenmukainen synkronisuus),
että goottilaisen historian myyttisistä velhottarista, jotka
synnyttivät hunnit, käytettiin nimitystä Halju-runas,
joka gootinkielestä kirjaimellisesti käännettynä tarkoittaa
”kuoleman mysteereitä”. Goottilainen jälkikasvu
on aina pyrkinyt uppoutumaan Elämän ja Kuoleman Mysteereihin,
etsien turmeltumattoman viisauden Graalia, perimmäistä Mysteeriä,
joka on goottilaisten pimeyden lasten ylevin Etsintäretki. Tämä
Etsintä itsessään antaa Etsijälle suuren voiman.
Goottilainen sana ”mysteerille” on runa. Kun goottilainen
piispa Ulfila käänsi kristillisen Raamatun gootinkielelle goottilaisen
kristillisyyden käyttöön, hän käänsi kreikankielisen
sanan mysterion gootinkielen sanaksi runa.
Tämän sekä yksinkertaisen että hämäräperäisen
mysteerin ajatuksen käytännöllistä voimaa kuvattiin
hyvin vanhassa amerikkalaisessa tv-sarjassa nimeltä Unsolved Mysteries,
”selittämättömät salaisuudet”. Eräässä
episodissa työtön isä vie poikansa kalastamaan kaukaisen
metsäalueen liepeille. Siellä he löytävät joenrannan
kivistä kokoelman erilaisia vanhoja symboleita. Sekä isä
että poika ihmettelivät näitä outoja merkkejä;
mitä ne oikein tarkoittavat? Kuka on voinut kaivertaa ne kiviin?
He palasivat kotiin outojen merkkien selittämätön arvoitus
mielessään. Lyhyen ajan sisällä isän mahdollisuudet
liiketoimintaan paranevat ja perhe saa tämän johdosta hyvän
toimeentulon. He yhdistävät isän hyvän onnen kivien
voimaan. (Läheisestä yliopistosta saapuu asiantuntijoita tutkimaan
kivien merkkejä. He päätyvät siihen johtopäätökseen,
etteivät kivien oudot symbolit ole intiaanien jälkeensä
jättämiä muinaisia petroglyfejä, vaikka ne niitä
muistuttavatkin, vaan ne on kaiverrettu kiviin vastikään.) Tosiaankin,
perheen hyvä onni oli alkanut kivien kohtaamisen jälkeen --
mutta se ei johtunut kivissä olleiden merkkien tietynlaisesta muodosta
tai niiden ominaisuuksista: ennemminkin se johtui kivien merkit nähneiden
isän ja pojan valtaamasta mysteerisen voiman tunnusta.
Tulevina vuosina puhtaan Mysteerin, tai Kätketyn, käsitteen
arvo ja voima tulee yhä näkyvämmin esille Goottilaisen
Pimeyden Jumalan teiden avautuessa yhä edelleen.
Se, mikä yhdistää tämän maailman mysteeriseen
goottilaiseen ulottuvuuteen ilmentää itseään selvästä
veren symboliikan kautta. Mutta ei pidä tehdä sitä virhettä,
että sekoittaa pelkän symbolin siihen kaikkeen, mitä se
symboloi -- vaikka se onkin oikea symboli, on se vain sirpale kokonaisuudesta.
Goottilainen voiman ja viisauden perintö on koodattua tietoa, joka
jollakin vielä tuntemattomalla parafyysisellä tavalla siirtyy
sukupolvelta toiselle. Tietämys tästä tietoa siirtävästä
menetelmästä on nyky-yhteiskunnan suurimpia tabuja. Syynä
tähän on se, että se edustaa suurinta mahdollista haastetta
kristillisyydelle ja modernismille, jotka ovat riippuvaisia tavanomaisesta
tiedonsiirrosta (painetusta sanasta eritoten). Goottilaisen Jumalan perimmäinen
salaisuus on, että voit saada tuota tietoa sisimmästäsi,
sisäsyntyisten struktuurien kautta, objektiivisen älyllisen
tiedon (”turmeltumattoman viisauden”) viitekehyksessä
koettujen aktuaalisten kokemusten stimuloimana. Kun oikea määrä
tämän tiedon omaavia yksilöitä on läsnä,
Riippuvaisuuden aikakausi -- johtui se sitten keskiajan kirkoista tai
nykyajan hallituksista -- tulee päättymään. Yksi keskeisistä
merkeistä uuden paradigman ilmaantumisen aamunkoitolle ilmaantuu
keskuuteemme toukokuun viidentenä päivänä vuonna 2000.
Goottilainen Pimeyden Jumala on Tuntematon Jumala, Salaisuuden Jumala
-- ja näinollen myös tuntemattomien ja salattujen asioiden jumala.
Hänen tekonsa ovat kätkettyjä, koska hän itse on kätkeytynyt.
Tavanomaiset sanat eivät voi paljastaa todellista tietoa; siihen
tarvitaan tiettyjen avainkäsitteiden salaisia muotoja. Ne pitävät
myös sisällään kuoleman ylittävän ikuisen
tietoisuuden salaisuudet. Katso, ja näet sen yhtäkkiä edessäsi!
Jos kykenet näkemään sen, sinun täytyy nähdä
vaivaa todellistaaksesi se sisimmässäsi -- ja sen tehtyäsi
sama on tehtävä myös suhteessa ulkomaailmaan.
Kirjassaan The Postmodern Condition (suom. Tieto postmodernissa
yhteiskunnassa; Vastapaino, Tampere, 1985) ranskalainen filosofian
professori Jean-Francois Lyotard on kirjoittanut mielenkiintoisia huomioita
tiedon ja tuntemattoman luonteesta tulevina vuosina: postmoderni tiede
-- joka on kiinnostunut sellaisista teemoista kuin ratkeamattomuudesta,
yksityiskohtaisen valvonnan rajoista, epätäydellisen informaation
aiheuttamista ongelmista, ‘fraktaaleista’, katastrofeista
ja pragmaattisista paradokseista -- on rakentanut teoriaa omasta epäjatkuvasta,
katastrofiluonteisesta, ei oikastavissa olevastaa ja paradoksaalisesta
kehityksestään. Se on muuttamassa tiedon käsitteen merkitystä,
osoittaen samalla miten tuo muutos on mahdollinen. Se ei tuota tunnettua,
vaan tuntematonta.
Toistaiseksi ilmentymättömästä ulottuvuudesta, josta
käytetään tavallisesti nimeä ‘tulevaisuus’,
esiin tulevien tuntemattomien asioiden joukosta ilmentyy goottilainen
ulottuvuus; vanhemman goottilaisuuden uudelleen ilmentyminen. Vielä
tällä hetkellä se elää karmiininpunaisessa pimeydessä,
mutta spiraalinmuotoisessa tornilinnoituksessaan Goottilainen Jumala odottaa
ja katsoo heitä, jotka kääntyvät hänen ulottuvuutensa
puoleen ja toteuttavat tahtoaan myös tässä maailmassa.
|
|